Tuntematon ei tuomitse

1000 kävijää kun on rikki niin oon päättäny, että näytän tän blogin ensimmäiselle tutulle. Mä oon miettiny sitä jo monta päivää, mutta jo ekojen kertojen jälkeen huomasin, että se tulee olee vaikeeta. En mä tiedä oonko ikinä valmis näyttämään tätä todellista puolta jollekkin ystävälle, mutta mulla ei voi olla hyvä olla ennen kun oon saanu näyttää todellisen minäni parhaille frendeille ja perheelle. En oo uskaltanu avata suutani kaikesta, joten mä toivon että ne jotka tän tulee näkemään niin oppii jotain musta tätä kautta. Mä toivon, että en saa vihaa niskaan. Täällä voi tulla vastaan juttuja joista ne ei oo tienny, fiilikset vaihtelee aika paljon ja avaan mun kuoren ihan erilailla kun kasvotusten. On helppo kirjottaa, tiedän että täällä ei oo tuttuja tuomitsemassa. Pelkään ihmisten reaktioita, pelkään että ne säikähtää tai pelkään että ne suuttuu. Kaikista eniten pelottaa se, että mitä jos en kestä niitä katseita mitä saisin? Tai muuttusko jengin käsitys musta ihan kokonaan? Kysymyksiä, kysymyksiä..

Se miten paljon tää kirjottaminen on jeesannu mua niin on jotain aika uskomatonta. Kun yhden asian päästän paperille (tässä tapauksessa koneelle), asian mikä on vaivannu mieltä jo kauan, niin katoaa kun olen sen saanu kirjotettua. Usein niin paha, ahdistava ja pelottava asia on muuttunut ihan siedettäväksi kirjoittamisen aikana. On aikaa antaa tilaa omille ajatuksilleen. Mä uskoin, että tää jeesaa mua, uskoin siihen 110 prosenttisesti ja olo onkin parantunut hurjasti. Viiden tunnin hysteerinen itku on vaihtunut vartin kyyneleiksi, ei aina mutta usein. Pelko, epätoivo ja pahat ajatukset ei ole koko ajan päässä, mulla on aikaa ajatella jotain muutakin kun skeidaa. Nautin tilanteista ihan erilailla. Paska ajatus.... ensimmäisenä mielessä on, että pakko päästä kirjottaa tää olo pois. Mä uskon että mä oon löytänyt mun keinon auttaa itteeni ja uskon, että meillä jokaisella on joku keino tai tapa auttaa itteensä. Kohti kivaa päivää ja vielä kivempaa huomista!