Huonoina päivinä, huonoina hetkinä, hirveinä yöinä ja tuskasina minuutteina on kurjaa olla ihminen, tuntuu pahalta olla elossa, on luovuttaja fiilis. Luuseri. Paskiainen. Aikaansaamaton. Paholainen. Sellanen on se fiilis itestä ja elämästä. Mun elämässä on kuitenkin yksi ihminen joka pelastaa joka ainoa kerta tän tilanteen. Mun rakas kummilapsi. Soffe on vähän reilu 2-vuotias näpsäkkä pikkuneiti. "Tuu leikkiii muumipalapeliii" mun koko paska elämä katoaa ympäriltä, on aito ja iloinen olla. Yksi niin pieni ihmisen alku voi saada tuntemaan näin. Tyttö hyppii ja kiljuu kun näkee mut, halaa ja ottaa mukaan leikkiin. On kivaa olla jollekkin tärkeä ihminen.
Aito ilo, hymy ja viattomuus paistaa tästä päiväänsäteestä läpi. Miten me aikuiset ei osata nauttia elämän skideistä iloista noin paljoa? Se ilo joka täyttää sydämen onnella on aika mahtava tunne. Mä aion mennä huomenna ja kirkua koska sataa vettä tai tuulee tai että löysin kiven. Tää maailma on täynnä pieniä ja ihmeellisiä asioita, joihin ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Tää maailma ja maailmankaikkeus on sen verran uskomaton paikka jo itsessään, että pitäis oppii arvostaa sitä enemmän.
"On nelivuotias, oppimaan innokas, sai nimen hauskimman Kaaaaa-poo...." -lastenlaulu sarjasta joka tempaa mukaansa. Kaapo soi usein päässä ja huomaan laulavanikin sitä yksinään jos pikkuneiti on sitä kattonut. Tulee hyvä mieli; siinä on tarttuva biitti ja iloinen sävel. Mä elän lapsuuttani uudestaan näiden hetkien kautta. Lapsi on aidosti onnellinen ja iloinen, on uskomatonta että mä saan jakaa sitä fiilistä mun kummitypykän kanssa. KIITOS ETTÄ SAAN ETUOIKEUDEN OLLA NOIN MAHTAVAN LAPSEN KUMMI!! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti