Uus päivä ja uudet kujeet. Menneisyys ja muistot menneisyydestä on asia joka tulee vaikuttamaan ihmiseen koko loppuiän. Mietin tässä itsekseni perheen ja lähimmäisten tärkeyttä oman minän kehittymiseen. Sosiaalinen verkosto on ihmisille elin tärkeä, me haemme tukea, lämpöä ja rakkautta ihmisiltä jotka ovat meille tärkeitä. Me haluamme viettää aikaa näiden ihmisten kanssa, luoda muistoja... Omat ihmissuhteet on isossa remontissa ja toivon jokaisella solullani, että saan nämä lähimmäissuhteet kuntoon. Muutamille tärkeimmille ihmisille olen pystynyt raottamaan itseäni ja sitä mikä sen, "aina iloisen ilopillerin", alla on. Porukka alkaa tutustua uudestaan tähän ihmiseen.
Häpeä ja katkeruus omasta lapsuudesta ja nuoruudesta kalvaa mieltä. Pitkään aikaan en kehdannut sanoa mitä vanhempani tekevät työksensä enkä halunnut niitä mukaan ikinä mihinkään koska häpesin niiden puolesta. Hävetti että ne ei ollut koulutettuja, yrittäjiä tai ylipäätään menestyneitä ihmisiä. En ollut tyytyväinen itseeni, ja tämä on heijastunut vanhempiini. Välillä samanlaisia viboja oli myös kavereiden kohdalla... En kehdannut taas vanhemmilleni kertoa että vietin aikaa jonkun ystäväni kanssa. Häpesin ystävääni. Ikuinen häpeä-valehtelu kierre oli valmis. En ollut mihinkään tyytyväinen. Nyt olen pyrkinyt siihen, että arvostan ystäviäni ja vanhempiani sen verran, että annan heidän olla sitä mitä ne on. Mistä voi muovautua ihmisille näin vääristinyt kuva ihmisistä? Ei me nyt missään nukkekodissa asuta, jossa kaikki on tietyssä muotissa. Pitäis antaa ihmisille tila olla sitä mitä ne on, ja olla vielä ylpee niiden erilaisuudesta ja omaperäsistä tavoista sekä eroavista ulkonäöistä.
Tähän päivään asti oon ollu katkera siitä miten mut on kasvatettu. Vitutti, että vanhemmat ei oo painostanut urheilee enemmän. Vitutti että meiän perhe ei puhu mistään, tämä on asia minkä olen pyrkinyt muuttamaan, enkä enää voivottelisi asiasta niin peljon. Sattui kun isä petti äitiä, mutta pahemmalta tuntui se, että äiti pystyi antamaan kaiken anteeksi. Vitutti, että ne on antanu meille vääränlaista ruokaa. Miks mun mutsi ei voi olla se rento, mutta kuitenkin niin fiksu ja filmaattinen. Halusin äidin, joka olisi itsevarma, menestyvä, kaverimainen, äitimäinen, nätti, ymmärtävä ja kaiken anteeksi antava. Halusin isän, joka olisi aina siinä kun olisi jotain mistä ei äitille voi puhua, opettaisi "miesten" juttuja että olisin vähän fiksumpi tyttö, lähtis urheilemaan mukaan, jeesais koulussa ja olis se isä, jonka kanssa viettää isä-tytär hetkiä usein. En kuitenkaan saanut tätä kaikkea.... En lähellekkään, mutta sen olen tajunnut että molemmilta oon saanu sen tärkeimmän 100% vilpittömän rakkauden. Sellasta vilpitöntä rakkautta ei saa kun omilta vanhemmiltaan. Meillä on aika arat ja varovaiset välit mun vanhempien kanssa edelleen, mutta yritän ja pyrin parempaan. Mun vanhemmat ansaitsee sen. Vaikka en sano sitä usein, en ehkä myönnäkkään sitä usein mutta rakastan mun vanhempia ihan hirmusen paljon.
Miten päästä eroon tästä häpeästä? katkeruudesta? En edes tiedä, mutta lupaan yrittää. Jokainen ihminen joka edelleen seisoo mun rinnalla ja on osa tätä tarinaa, tarinaa mun elämästä, niin ansaitsee mun täyden kunnioituksen ja ihailun. Kaiken sen jälkeen mitä oon tehnyt ja puhunut niin on usein olo, etten ansaitse näistä ketään lähelle. Ystävät ja perhe on sellasia asioita, että ne on mulle tosi tärkeitä, niin tärkeitä, että jossain kohassa keksin keinoja ettei ne varmasti katoo mun elämästä. Vääriä keinoja. En luottanut niiden vilpittömyyteen ja ihmisyyteen. Ei ihmiset oo sellasia kun mä oon ollu, loppulta aloin uskomaan että kaikki keksii, kehittää ja valehtelee niinkuin minä, ei tää elämä oikeesti oo yhtä kauniita ja rohkeita!! Yleensä ihmiset on lähellä siks että ne nauttii toistensa seurasta. That's it. MIKS SE ON NIIN VAIKEETA YMMÄRTÄÄ JA SISÄISTÄÄ? Laitan sanoja toisten ihmisten suuhun, mutta pahempaa on se että laitan ajatuksia toisten ihmisten päähän. Mä en todellakaan tiedä mitä ne ajattelee, niin miks helvetissä kuvittelen niin?
Nää on mulle henkilökohtasesti tosi vaikeita asioita päästää irti... Vuosien varrella nää tunteet ja ajtukset on jo juurtunut mieleen. Nyt päivä kerrallaan pyrin rakentamaan positiivista kehää itteni ympärille ja heijastaa sen mun lähimmäisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti