Miten 23-vuotias nuori nainen voi ajaa elämänsä siihen pisteeseen, että herää sairaalasta ja ensimmäinen olo on: VITTU MÄ OLEN HENGISSÄ. Pettymys valtaa mielen, epäonnistuinko mä tässäkin. Moni ei tiedä miltä tuntuu kun on oikeesti, aikuisten oikeesti on päättänyt luovuttaa. En oo ikinä kokenut itseäni luovuttajaksi vaan ennemminkin taistelijaksi ja menestyneeksi ihmiseksi. Yksi ilta kuitenkin päätin luovuttaa kaiken suhteen: työ, lähimmäiset, opiskelu tai ylipäätään elämä ei ollut enää merkityksellistä. Voin kertoa täydestä sydämestäni, että elämä ei ole niin helppoa kuin moni saa sen näyttämään; ruusuilla tanssiminen on kaukana ja lasten tarinoissa kerrotut satulinnat ja prinssit ei oo kyllä todellisuudesta saanut ripaustakaan. Vituttaa että täällä ei saa puhua, ei osata puhua ja jos puhutaan niin kukaan ei kuuntele.
Itsemurha jo sanana saa kylmät väreet selkään, kyyneleet nousemaan silmiin ja jalat tärisemään. Kuka ihminen voisi tehdä lähimmäisilleen sen että ottaa ja lähtee? Minä, ihminen jota moni kuvailee iloisimmaksi ihmiseksi jonka tuntee. Yksi läheisimmistä ystävistäni sanoi, että luovuttaminen on helppoa, eläminen taas ei. Seison näiden sanojen takana täysin tällä hetkellä, taistelen päivittäin itteni kanssa etten vajoa pimeyteen. Yksi huono ajatus saa kaikki ne tunteet ja olot takasin mitkä kävin läpi päässäni sinä iltana kun lähtö oli lähellä. Yksi ajatus voi myrkyttää koko mielen.
9.10 oli keskiviikko aamu kun heräsin sairaalasta. Muutaman päivän olin hurjan sekaisin, en muista juuri mitään. Poliisit taisi pysäyttää mut kun porukka oli tehny ilmotuksen holtittomasta ajosta. 14.10 oli eka ilta yksin kotona, joten lauantaina päätin että vedän pään täyteen viinaa ja kaikki loput lääkkeet mitä kotoa löytyi. Mun onneksi mun koti oli tyhjennetty jo kaikista vahvoista lääkkeistä mitä sieltä löytyi. Sekasin kyllä olin, mutta sunnuntaina heräsin vaan huonoon ja heikkoon oloon. En oikeesti halunnu elää. Lokakuu 2013 oli mun elämäni hurjin ja kurjin kuukausi.
2 kuukautta tän kaiken jälkeen päätin alottaa kirjottaa omia fiiliksiä ylös. Toivon että tää on mulle se oikea keino jaksaa huomiseen. Fiilikset, tunteet ja mielihalut vaihtelee tunneittain vielä tänäänkin. Pää on niin hajalla ja sekasin. Keinolla millä hyvänsä oon nyt päättänyt löytää ne puuttuvat palaset elämääni. Psykologilla kävin tän tapahtuman jälkeen 3 kertaa, mutta en vaan usko kallonkutistajiin. Istuin siellä valkosella penkillä ja tuli huono olo. Valehtelin sille sedälle, enkä osannut puhua tarpeeksi. Muutamia hyviä juttuja se setä kerto, mutta ei mitään mitä en olisi jo valmiiksi tietänyt. Olet ahdistunut, NO SHIT, sen olin tajunnut jo aikasemminkin. Olo ei kuitenkaan oo parantunut tarpeeksi joten annan tälle mahdollisuuden.Toivon että mun tarina auttaa myös jotakuta muuta, koska mä oon päättänyt: mun elämä tulee olee parempi ja onnellisempi.
On aika löytää valoa tunnelin päähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti