Tunneryöppy vapisuttaa..

Hurjat pari viikkoa takana. Niin kamalia päiviä takana, toivotavasti parempia edessä. Viikon verran iski sellanen epätoivo ja ahdistus, että olin varma että nyt se on tässä. Mitään muuta ei näkynyt kuin mustaa ja harmaata, paskat asiat täytti mun elämän. En löytänyt keinoja auttaa itteeni.

Nyt on taas kiskastu pää pois perseestä ja yritys on melkeen 100. Tää kevät tulee olemaan rankka, tosi rankka. Odotan jo kesää ja sitä vapautta mikä mun pään sisällä koittaa kun oon valmis restonomi. Sillon pystyn kääntää viimesimmät sivut pois tästä ahdistuksesta. Mun on pakko pystyy tähän tai en tiedä mitä mun pääkopalle käy. Jostain tarttis hintsun verran lisää energiaa ja tarmoa jotta tää homma pyöris niinkun sen kuuluis pyöriä.

Parasta kuitenkin on se, että eteenpäin on menty. Uutta asuntoa etsin, koulua tulee tehtyä lähes päivittäin ja vielä kun sais työtunteja lisättyä vähäsen niin elämä helpottais aika ronskisti. Taas porskutetaan eteenpäin.

tappio

Mä en vaan pysty tähän. en vaan pysty. Tuntuu niin pahalta olla minä. Ei näy valoa, eikä edes tuikku syty tähän päivään, viikkoon tai elämään. Näkyy vaan mustaa. Miten voi sattua näin paljon sisälle? Se ei oo normaalia. Mun sydän ei pysy paikallaan.

Uuden vuoden taikaa

Vuosi 2013 on VIHDOIN takana, omalta osalta se oli jo taputeltu jo hetken aikaa. Nyt virallisesti pääsen jatkamaan kohti parempaa uutta vuotta. Vuoden vaihde sujui hirmusen kivasti, ruokaa, juomaa ja frendejä sekä uusia tuttavuuksia. Kaikki oli superilla fiiliksellä liikenteessä niin se tarttu kyllä tähänkin tyttöön. Kiitos kiitos kiitos hauskasta illasta ja nyt yhtä hyvällä draivilla kohti tätä vuotta.

Uuden vuoden lupauksia on varmasti monen moisia. Itse mietin, että haluan nyt ekaa kertaa tehä uudenvuoden lupauksen ja pysyä siinä. Mulla on 2 aika isoa tavotetta vuodelle 2014: oman taloudellisen elämän tasapaino sekä hyvän olon tunteen säilyttäminen = ONNELLISUUS. Onnellisuus sinänsä kattaa kaiken, kaiken sen mikä on ollu vinksallaan. Kaiken sen minkä takia oon voinu huonosti. Onnellinen on jokapäivän tavote, pitäis joka aamu muistaa sanoa ekana itselleen OLE ONNELLINEN. Ei se loppu peleissä hirveesti vaadi, se on lähes 100% itestä kiinni onko onnellinen vai ei. Me itse vaikutetaan siihen millasia ihmisiä meistä kasvaa, miten me kohdellaan muita ja miten meitä kohdellaan. Kaikki asiat, kaikki sanat ja kaikki ajatukset ohjaa meitä meidän omassa elämässä.
Oon koonnu omia ajatuksia, joista oon huomannu olevan apua. Nää asiat on just niitä millä pitää pahan poissa, pään mukana pelissä.
Muistilistaa itselle:
- Ajattele ensin itseäsi, sen jälkeen muita
- Älä anna muiden sanojen pilata päivääsi
- Urheile
- Tee juttuja vaan itteäsi varten
- Keskustele
- Opi uusia asioita
- Hymyile
- Uskalla rakastaa, uskalla olla läsnä, uskalla avata itsesi
- ELÄ, NAUTI JA ONNISTU!

Mä toivon, että pystyn antamaan voimaa mun tarinalla monelle muulle ihmiselle joka voi huonosti. Uskon että kun mä saan tän kaiken pahan pois mun sisältä niin pystyn auttamaan vielä montaa ihmistä jo ihan sen takia millanen tyyppi mä olen. Vuosi 2014 on mulle elämän opettelemista, onnelisuuden toivoa, henkisen balanssin löytämistä, lähimmäisten turvaa ja ennen kaikkea hetkessä hengittämistä.

OIKEIN ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2014!

Positiivisuusruiske kiitos

Positiivisuus-Negatiivisuus ja Optimisti-Pessimisti! ON SE KUMMAA KUN JENGII VAAN VITUTTAA! Voivottelu, valittelu ja vittuilu kuuluu varmasti monern suomalaisen elämään päivittäin. Huomasin tänään itessäni tätä piirrettä erityisen paljon... Kipee olen, jalka on rikki ja olin myöhässä... Kahdelle ensimmäiselle en voi yhtään mitään ja kitisemällä se ei ainakaan parane. Myöhässä oleminen on ihan oma typeryyttäni. Miksi sitten pitää avata suu ja sanoa ääneen: "Ei hitto kun on paska olo..." MONESTI VIELÄ! Hohhoijaa. Se on itseasiassa tarttuvatauti, koska en todellakaan oo ainoo ihminen tällä maapallolla jolla on huonoja hetkiä, mutta sen myös kuulee ihmisten suusta. "että on paska päivä..." -parantaako tän kertominen sen kertojan päivää? EI! Parantaako se sen kuuntelijan päivää? EI! Yksi lause voi vaikuttaa negatiivisesti ympärillä oleviin ihmisiin, miks sitten sitä pitää viljellä?

Ongelmista ja huolista ja murheista pitää puhua, mutta jos asia on loppupeleissä mitätön, niin miksi pitää pilata oma päivä voivottelulla. Jos itellä on huono päivä, miten me saataisiin se käännytettyä siihen että pystytään sanoa jostain toisesta ihmisestä positiivista? Hyvä tulee aina hyvän luokse, todennäköisesti jo se millainen ilme sun kamulla on kun kerrot sille, että sillä on kiva paita, niin parantaa jo sun päivää...Jaa hyviä ja positiivisia asioita niin ihan varmasti ne tulee takaisin sulle.

Nyt sitä positiivisuutta perseeseen!! On maailman parasta kuulla positiivista palautetta, on kivaa antaa positiivista palautetta, positiivisuus voi pelastaa päivän. Jonain päivänä mä opin tän positiivisuudentaidon kunnolla ja lupaan lähettää mahollisimman paljon hyvää tähän maailmaan. Hyvää pitää lähettää tähän maailmaan, muuten tää olis aika paska paikka elää, pitää uskoo että ihmisissä on hyvää ja antaa niille mahdollisuus - niinkuin mun yks ystävä, herra optimisti kerran sanoi.

Mun pikkuveikka, joka taitaa olla jo 22-vuotias on kyllä maailman tasapainosin optimisti myös. Yleensä veli on se joka näkee asioissa aina sitä hyvää ja kun mä oon jo hermoromahduksen partaalla tulee velin suusta sanat: "ei tää nyt niin vakavaa oo". Kiitos että joku on päättänyt että saan tollasen veljen. Se on tuntuu olevan niin balanssissa sen elämän suhteen, vaikka ulkoiset kuviot muuttuukin koko ajan. Voin melkein sanoa että veli on mun esikuva. Tollanen rauha, balanssi ja positiivisuus mikä siitä huokuu niin rauhottaa kun se vaan tulee huoneeseen. Monista ihmisistä mä oon sanonu ja etenkin ajatellu pahaa, mutta mun veli on yks niistä tyypeistä josta on vaikee keksii pahaa sanottavaa ihmisenä. Se on aika mahtityyppi. <3


"Life is 10 percent what you make it and 90 percent how you take it." -Irving Berlin

Poikaystävä, fuckbuddy vai yhen illan homma

Juominen, syöminen, nukkuminen ja seksi. Ihmisenperustarpeita. Ihminen kaipaa läheisyyttä, kosketusta ja seksiä. Naisena ja seksiä harrastavana sellaisena kerron nyt lujaan ääneen. KYLLÄ sitä alkaa naista panettamaan jos ei ole seksiä saanu yli pariin viikkoon. Tällä hetkellä sinkkuudesta nautin täysin sydämin, en parisuhdetta elämään tällä hetkellä kaipaa, mutta mistä sinkku saa tarvitsemansa hali hetken tai aivot pihalle panon? Toimiiko fuckbuddy suhteet koskaan kun niitä niin kovin hehkutetaan? Onko ainoa turvallinen tapa saada vaan sen mitä haluaa niin ottaa baarista joku Mikko tai Pekka? Miljoona kysymystä seksistä nousee mieleen. Oon ikänin aikana ehtinyt kokeilla noita kaikkia suhdemuotoja ja kaikki toimii aina hetken aikaa.. Kyllähän se olis kiva saada panosuhde mikä toimii, kuitenkin omia kokemuksia kun kattoo taaksepäin niin aika harva on hirveen montaa kuukautta kestäny.


Panosuhde antaa paljon, mutta usen se alkaa myös ottamaan paljon. Voiko 2 ihmistä harrastaa seksiä vaikka muutaman vuoden ilman että siihen syntyy mitään tunnepuolista kummaltakaan osapuolelta? Vai alkaako sama pano kyllästyttämään liian nopeesti? En oo ikinä kyllä kokenut panosuhdetta joka päättyis todella onnellisesti... Joko liian voimakkaat tai latistuneet fiilikset tulee usein tälläsen suhteen tielle. Panosuhde eimyöskään toimi jos ei oo muita panoja...

Yhen illan juttu. Lähe laivalle. Tai tietyntyylisiin baareihin. HUHHUH, tuntuu että baareissa ei oo enää mitään sivellisyyden rajoja. Kyllä sitä baareissa tulee 20-60-vuotiaita limasia häntäheikkejä vastaan, mutta löytyykö baarista sellasia ihan jees yhen illan juttuja? Loppupeleissä ollaan usein niin kännissä, että honmat ei ees rullaa. Aamulla ei hirvein usein oo voittajafiilis... Tottakai poikkeuksia tähänkin on ollut. Saako näistä kuitenkaan mitään hyvää irti?

Parisuhde. ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ. Kotisohva, leffat, 10 extra kiloa, sosiaalisen elämän kärsiminen... Tällä hetkellä en nää että parisuhde on mun juttu. Mä arvostan omaa aikaani ekaa kertaa ikinä, yritän löytää hyvän balanssin itteni kanssa elämiseen, en todellakaan oo valmis mihinkään miehen alkuun tohon vierelle. Parisuhde herättää tällä hetkellä ahdistuksen tunteita, mutta uskon että joskus tulevaisuudessa oon enemmän kuin valmis viettää koti-iltoja toistensa perään. Parisuhteessa on aina seksiä tarjolla... vai onko? Tappaako parisuhde seksin ja himon? Mä en ainakaan koskaan halua luopua himosta mun seksikumppania kohtaan.

Sinkkunaisen vaikea elämä: how to get laid and have a small chance of the sex being actually good ? Enpä osaa vastata suoraan. En todella tiedä. Jos joku tietää vastauksen niin ihmeessä kertokaa se mulle! Itse henkisesti yksi rankimpia ihmissuhteita on ollut frinds with benefits meininki. Sitä kun jatkaa yli vuoden ja jää pahasti jumiin ihmiseen sekä seksiin niin on hirveen vaikee päästä yli. En ikinä nähny/nää tän ihmisen kanssa mitään yhteistä tulevaisuutta sen kummempaa kun ystävänä, mutta ei se helppoo oo ollu. Kuitenkin kun 1,5 vuotta on panemista plakkarissa sun hyvän ystävän kanssa niin kyllä siinä pää alkaa rakoilee kenellä tahansa. Henkisesti tää 1,5 vuotta on ollu maailman antosin mutta toisaalta kyllä se sisältäkin syö. Vaikeita tilanteita, koska kuitenkin oon mun seksielämään ollu tyytyväisempi kun ikinä.
 
Yhenillanjuttu, fuckbuddy, ystävä, poikaystävä... Mikä on oikeesti antosin ihmissuhde seksin osalta? En osaa vastata, mutta sen kyllä osaan kertoa että me kaikki halutaan sitä.

SEX, SEX, SEX!!

Katkeruus kalvaa

Uus päivä ja uudet kujeet. Menneisyys ja muistot menneisyydestä on asia joka tulee vaikuttamaan ihmiseen koko loppuiän. Mietin tässä itsekseni perheen ja lähimmäisten tärkeyttä oman minän kehittymiseen. Sosiaalinen verkosto on ihmisille elin tärkeä, me haemme tukea, lämpöä ja rakkautta ihmisiltä jotka ovat meille tärkeitä. Me haluamme viettää aikaa näiden ihmisten kanssa, luoda muistoja... Omat ihmissuhteet on isossa remontissa ja toivon jokaisella solullani, että saan nämä lähimmäissuhteet kuntoon. Muutamille tärkeimmille ihmisille olen pystynyt raottamaan itseäni ja sitä mikä sen, "aina iloisen ilopillerin", alla on. Porukka alkaa tutustua uudestaan tähän ihmiseen.

Häpeä ja katkeruus omasta lapsuudesta ja nuoruudesta kalvaa mieltä. Pitkään aikaan en kehdannut sanoa mitä vanhempani tekevät työksensä enkä halunnut niitä mukaan ikinä mihinkään koska häpesin niiden puolesta. Hävetti että ne ei ollut koulutettuja, yrittäjiä tai ylipäätään menestyneitä ihmisiä. En ollut tyytyväinen itseeni, ja tämä on heijastunut vanhempiini. Välillä samanlaisia viboja oli myös kavereiden kohdalla... En kehdannut taas vanhemmilleni kertoa että vietin aikaa jonkun ystäväni kanssa. Häpesin ystävääni. Ikuinen häpeä-valehtelu kierre oli valmis. En ollut mihinkään tyytyväinen. Nyt olen pyrkinyt siihen, että arvostan ystäviäni ja vanhempiani sen verran, että annan heidän olla sitä mitä ne on. Mistä voi muovautua ihmisille näin vääristinyt kuva ihmisistä? Ei me nyt missään nukkekodissa asuta, jossa kaikki on tietyssä muotissa. Pitäis antaa ihmisille tila olla sitä mitä ne on, ja olla vielä ylpee niiden erilaisuudesta ja omaperäsistä tavoista sekä eroavista ulkonäöistä.

Tähän päivään asti oon ollu katkera siitä miten mut on kasvatettu. Vitutti, että vanhemmat ei oo painostanut urheilee enemmän. Vitutti että meiän perhe ei puhu mistään, tämä on asia minkä olen pyrkinyt muuttamaan, enkä enää voivottelisi asiasta niin peljon. Sattui kun isä petti äitiä, mutta pahemmalta tuntui se, että äiti pystyi antamaan kaiken anteeksi. Vitutti, että ne on antanu meille vääränlaista ruokaa. Miks mun mutsi ei voi olla se rento, mutta kuitenkin niin fiksu ja filmaattinen. Halusin äidin, joka olisi itsevarma, menestyvä, kaverimainen, äitimäinen, nätti, ymmärtävä ja kaiken anteeksi antava. Halusin isän, joka olisi aina siinä kun olisi jotain mistä ei äitille voi puhua, opettaisi "miesten" juttuja että olisin vähän fiksumpi tyttö, lähtis urheilemaan mukaan, jeesais koulussa ja olis se isä, jonka kanssa viettää isä-tytär hetkiä usein. En kuitenkaan saanut tätä kaikkea.... En lähellekkään, mutta sen olen tajunnut että molemmilta oon saanu sen tärkeimmän 100% vilpittömän rakkauden. Sellasta vilpitöntä rakkautta ei saa kun omilta vanhemmiltaan. Meillä on aika arat ja varovaiset välit mun vanhempien kanssa edelleen, mutta yritän ja pyrin parempaan. Mun vanhemmat ansaitsee sen. Vaikka en sano sitä usein, en ehkä myönnäkkään sitä usein mutta rakastan mun vanhempia ihan hirmusen paljon.

Miten päästä eroon tästä häpeästä? katkeruudesta? En edes tiedä, mutta lupaan yrittää. Jokainen ihminen joka edelleen seisoo mun rinnalla ja on osa tätä tarinaa, tarinaa mun elämästä, niin ansaitsee mun täyden kunnioituksen ja ihailun. Kaiken sen jälkeen mitä oon tehnyt ja puhunut niin on usein olo, etten ansaitse näistä ketään lähelle. Ystävät ja perhe on sellasia asioita, että ne on mulle tosi tärkeitä, niin tärkeitä, että jossain kohassa keksin keinoja ettei ne varmasti katoo mun elämästä. Vääriä keinoja. En luottanut niiden vilpittömyyteen ja ihmisyyteen. Ei ihmiset oo sellasia kun mä oon ollu, loppulta aloin uskomaan että kaikki keksii, kehittää ja valehtelee niinkuin minä, ei tää elämä oikeesti oo yhtä kauniita ja rohkeita!! Yleensä ihmiset on lähellä siks että ne nauttii toistensa seurasta. That's it. MIKS SE ON NIIN VAIKEETA YMMÄRTÄÄ JA SISÄISTÄÄ? Laitan sanoja toisten ihmisten suuhun, mutta pahempaa on se että laitan ajatuksia toisten ihmisten päähän. Mä en todellakaan tiedä mitä ne ajattelee, niin miks helvetissä kuvittelen niin?

Nää on mulle henkilökohtasesti tosi vaikeita asioita päästää irti... Vuosien varrella nää tunteet ja ajtukset on jo juurtunut mieleen. Nyt päivä kerrallaan pyrin rakentamaan positiivista kehää itteni ympärille ja heijastaa sen mun lähimmäisiin.