Hamppu hanuriin

Kannabis sitä ja kannabis tätä. Netti pursuaa lööpejä, keskusteluita ja uutisia kannabiksesta. Hulabaloo on valmis. Kaverin serkut 13-vuotiaat pojat laulaa: "smoke weed everyday..." ja rastat olis tosi jees juttu. Mä en enää tiedä mikä mun mielipide on tähän. Tiedän varmaan 700 ihmistä jotka on kokeillu paukkuu ja tiedän varmaan reilu 50 tyyppiä jotka polttelee semi säännöllisesti. Lisäksi ihmisiä joiden päivittäiseen elämään kuuluu paukku. Oon ollu sitä mieltä, että se on ihan ok, jos se dekriminalisoitaisiin, mutta en oo enää varma tosta mielipiteestä. Mä vihaan kattoo sitä meininkii, että jengi haluu sitä joka päivä. Se on pakkomielle joillekkin. Ihan samallalailla kun alkoholisteille on viina osa päivittäistä elämää niin on budikin monelle. En tykkää kun kuulen päivittäin puhetta paukusta, sen polttamisesta ja sen hommaamisesta. Mikä sisältö se on elämälle?

Viina pilaa ihmisen, budi pilaa ihmisen, huumeet pilaa ihmisen, mutta niin pilaa kahvi ja kessukin. Mä toivon enemmän kun mitään muuta, että mä saan kaiken balanssiin, mutta en pysty siihen ennen kun mun ympärilläkin on ihmisiä jotka siihen pystyy. Tuntuu, että kaikilla on joku ongelma. Ruoka ja ylensyönti on myös näkyvissä lähipiirissä. Kaikki kamppailee jonkun paheen kanssa ihan hirveetä kyytiä, ihminen haluaa nautintoja, mutta eikö sitä nyt jumalauta saa jostain muualta kun sellasista asioista joilla tekee hallaa itellensä. 

Hermostuttaa kun ruokaa tuputetaan, eikö jengi tajuu että en HALUA, en halua syödä tollasta kun oon tän näkönen. Vituttaa kun kaveri(t) tipahtaa kesken illan, kun mun mielestä olis kiva vielä tehä jotain tai keskustella jostain, MUTTA EI pakko polttaa lisää. Alkomahoolia vastaan taistelee muutama läheinen tai tutun tuttu, tekis mieli huutaa että lopettakaa. Yks ja toinenkin vetää viikonloput piiskan voimalla ja sitten maanantaina masennutaan töissä. Kaksi tai kolme kaveria vetää masennuslääkkeita ihan vaan siksi että on paska olla, KAI SIIHEN JOKU SYY ON? Meillä kaikilla on omat ongelmamme, mutta miks se balanssi kaikkien subtanssien välillä on niin vaikeeta löytää?

Pahaolo on kuin vatsatauti

Pahan olon kourissa. Ihan kun olis ollu kipeenä monta päivää. Oksettaa ja peitto tekis joka aamu mieli vetää korviin. Haluun kadota. Draivi on ollu melkeen liian hyvä viimesen kuukauden, niin tuntuu että nyt saa turpaan kaksin käsin. Niin murjottu olo kun ihmisellä voi olla. Telkku, netti, kirjat, kaverit, urheilu, ruoka, perhe....ei vaan kiinnosta. Haluisin olla yksin, mutta samalla yksin jäämisen olo ahdistaa. Seison seinän nurkassa kasvot kohti seinää ja joku vaan pitää mua siinä paikallaan. En pysty kääntymään ja jatkamaan matkaa. En ymmärrä mikä ja mistä tää olotila tulee mun sisälle. Sille ei vaan löydy sanoja.

Psykologi sano tätä ahdistukseksi, kyllä ymmärrän mitä se tarkottaa, mutta miten tän homman saa loppumaan? Millä mä saan sen ajatuksen pois päästä, että haluan kuolla. En haluu elää. Kun aivot on kerran päästäny tollaseen modeen, niin miten sellasen saa poistettua päästä? Nyt toivosin sydämeni pohjasta, että joku vois painaa delete ja poistaa tän yhen ajatuksen pois mun päästä. Negatiivinen enrgia on vallannu mun mielen ja kropan. Taistelen sitä vastaan eturintamalla mutta nyt oon taas joutunu perääntymään ja on pattitilanne. Mitä mä teen väärin?

Mä en edes pysty enää kirjottaa kun tulee niin kamala olla, menen oksentamaan.

Suihinottoja vai seksiä

MUA ALKAA KETUTTAA! Kaikki te mies puoliset henkilöt voisitte kertoa mulle, että mitä te haluutte sängyssä? Onko tärkeintä vaan saada pilluu vai tarviiko siinä olla jotain muutakin? Ilman yhtään liikaa itsekehuja niin tiedän, että oon ihan semihyvä ottamaan suihin. Nyt on käyny kolahdus mun seksielämälle, alkaa olla fiilis että mussa ei oo mitään muuta kun hyvä suu!! Tää mun freinds with benefits suhde alkaa tuntua yhteltä suihinotolta. Mä voin myös rehellisesti kertoa että tykkään ottaa poskeen mutta siitäkin alkaa mennä hohto. Itelle ei tuu kovin viehättävä tai nätti fiilis, jes mulla on reikä ja tällä kertaa se on ollu mun suu.

Osaksi uskon tän petiongelman johtuvan siitä, että mä en ota tarpeeks ohjia omiin käsiini... Kuitenkin naisena koen sen maailman normaalimmaksi, että haluun joskus olla haluttu. Seksistä ei oo aina helppo puhuu, seksin aikana en usein halua puhua ja muutenkin se on semi intiimi asia meille kaikille... Mutta välillä haluun, että MUT otetaan haltuun eikä aina työnnetä munaa ekana suuhun, eiks sen pitäis olla sanomattakin selvää???!?!?!. Miten saada petipuuhat pysymään kivana, tasavertasena, himottavana ja jännittävänä? Ja samalla sen pitäis olla luonnollista. Mä en osaa selittää mutta usein kun tän kyseisen herran kanssa päästään sille levelille, niin se halu on uskomaton, mutta alkaa tuntua ettei se riitä... Missä vika? otanko liikaa suihin? teenkö sen liian hyvin? häviääkö seksistä hohto? tarviiko kaikki jotain piristystä makuuhuoneeseen? oonko huono pano? vai oliko viime kertanen sessio vaan huono? Taidan täällä tällä sekunnilla pillittää vaan ja ainoastaan siksi, että itellä ei jääni viimesetistä hyvä maku suuhun.

Tuntuu jo, että joku seksiasiantuntija vois kertoo mulle WHAT THE HELL TO DO? Seksi on mulle todella todella tärkeä osa elämää, se adrenaliini piikki minkä hyvästä seksistä saa on melkeen mahdoton kokea mitenkään muuten. Huh huh kun meinaa alkaa sukat pyörimään jalassa kun miettii HYVÄÄ SEKSIÄ!
Vääränlaisia aineita kokeilleena voin sanoo että se fiilis on melkeen verrattavissa. Seksi on koukuttavaa, mitä enemmän sä sitä saat sitä enemmän sä sitä haluat! Suklaasta luopuisin, seksistä en.

Murr joku vois kertoo miten seksi pidetään hyvänä?

Blogin voima

Hurjan tapahtuma sarjan päätteeksi lähdin kirjottamaan blogia. Heräsin 9.10 sairaalasta hengissä, vaikka edellisenä iltana päätin etten elä huomenna. Haluan jakaa matkani kohti toivottavasti parempaa huomista.

Miten 23-vuotias nuori nainen voi ajaa elämänsä siihen pisteeseen, että herää sairaalasta ja ensimmäinen olo on: VITTU MÄ OLEN HENGISSÄ. Pettymys valtaa mielen, epäonnistuinko mä tässäkin. Moni ei tiedä miltä tuntuu kun on oikeesti, aikuisten oikeesti on päättänyt luovuttaa. En oo ikinä kokenut itseäni luovuttajaksi vaan ennemminkin taistelijaksi ja menestyneeksi ihmiseksi. Yksi ilta kuitenkin päätin luovuttaa kaiken suhteen: työ, lähimmäiset, opiskelu tai ylipäätään elämä ei ollut enää merkityksellistä. Voin kertoa täydestä sydämestäni, että elämä ei ole niin helppoa kuin moni saa sen näyttämään; ruusuilla tanssiminen on kaukana ja lasten tarinoissa kerrotut satulinnat ja prinssit ei oo kyllä todellisuudesta saanut ripaustakaan. Vituttaa että täällä ei saa puhua, ei osata puhua ja jos puhutaan niin kukaan ei kuuntele.

Itsemurha jo sanana saa kylmät väreet selkään, kyyneleet nousemaan silmiin ja jalat tärisemään. Kuka ihminen voisi tehdä lähimmäisilleen sen että ottaa ja lähtee? Minä, ihminen jota moni kuvailee iloisimmaksi ihmiseksi jonka tuntee. Yksi läheisimmistä ystävistäni sanoi, että luovuttaminen on helppoa, eläminen taas ei. Seison näiden sanojen takana täysin tällä hetkellä, taistelen päivittäin itteni kanssa etten vajoa pimeyteen. Yksi huono ajatus saa kaikki ne tunteet ja olot takasin mitkä kävin läpi päässäni sinä iltana kun lähtö oli lähellä. Yksi ajatus voi myrkyttää koko mielen.
 
9.10 oli keskiviikko aamu kun heräsin sairaalasta. Muutaman päivän olin hurjan sekaisin, en muista juuri mitään. Poliisit taisi pysäyttää mut kun porukka oli tehny ilmotuksen holtittomasta ajosta. 14.10 oli eka ilta yksin kotona, joten lauantaina päätin että vedän pään täyteen viinaa ja kaikki loput lääkkeet mitä kotoa löytyi. Mun onneksi mun koti oli tyhjennetty jo kaikista vahvoista lääkkeistä mitä sieltä löytyi. Sekasin kyllä olin, mutta sunnuntaina heräsin vaan huonoon ja heikkoon oloon. En oikeesti halunnu elää. Lokakuu 2013 oli mun elämäni hurjin ja kurjin kuukausi.

2 kuukautta tän kaiken jälkeen päätin alottaa kirjottaa omia fiiliksiä ylös. Toivon että tää on mulle se oikea keino jaksaa huomiseen. Fiilikset, tunteet ja mielihalut vaihtelee tunneittain vielä tänäänkin. Pää on niin hajalla ja sekasin. Keinolla millä hyvänsä oon nyt päättänyt löytää ne puuttuvat palaset elämääni. Psykologilla kävin tän tapahtuman jälkeen 3 kertaa, mutta en vaan usko kallonkutistajiin. Istuin siellä valkosella penkillä ja tuli huono olo. Valehtelin sille sedälle, enkä osannut puhua tarpeeksi. Muutamia hyviä juttuja se setä kerto, mutta ei mitään mitä en olisi jo valmiiksi tietänyt. Olet ahdistunut, NO SHIT, sen olin tajunnut jo aikasemminkin. Olo ei kuitenkaan oo parantunut tarpeeksi joten annan tälle mahdollisuuden.Toivon että mun tarina auttaa myös jotakuta muuta, koska mä oon päättänyt: mun elämä tulee olee parempi ja onnellisempi.

On aika löytää valoa tunnelin päähän.