Ystävyyden hinta on..

kaikki maan ja taivaan väliltä? Heräsin tänään aamulla seittemältä, puolen tunnin venyttely ja kouluhommiin. jes voittaja olo. Aika magee aamu oli siihen asti kunnes soitin ystävälleni. Oon aikasemmissa teksteissä kertonu tästä frends with benefits suhteesta ja siis tälle samaisella tyypille soitin. Meininki oli 110 siinä kohassa . Yks puhelu ja kaikki voi muuttua. Matto on veetty jalkojen alta, tunnen itteni niin PASKAKSI ihmiseksi. Hysteerinen tunne sisällä ottaa vallan. päivä oli siinä.

Puhelun aikana saatiin aikaan väittely jostain mielipide eroista. Siitä millanen MÄ OLEN ja siitä millanen se on. En mä pysty itteeni kokonaan muuttaa, enkä haluukkaan. Varmasti vastapuoli sanoo ihan samaa. Vahvoja mielipiteitä löytyy molemmilta. Ymmärryksessä tais olla molemmilla vikaa. Tunnen usein olevani kuitenkin se joka sanoo, että anteeks anteeks, vika oli mussa. ei olis pitäny tehä ja sanoo näin. Mä en enäåä haluu sanoo noita sanoaja. Se ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Nyt on koko päivä menny, hukkasin elämästäni tämän päivän ja vituttaa.

Mä en oo valmis enää heitää hukkaan päiviä mun elämästä. Nää sattuu niin saatanan paljon ja lamaannun ihmisenä kokonaan. Mun ja tän ihmisen välissä on niin paljon hyvää. Ne naurut ja ne keskustelut on aina mun mielestä ollu muutaman tälläsen tilanteen arvosia. Nyt en tiedä enää. Varsinkaan kun en haluu nielasta itteeni, ei tunu oikeelta päätökseltä. Ja voin luvata, että se toinen osapuoli tässä ei tuu eväänsä hetkauttaa siihen suuntaan, että se sanois että sen käytöksessä on ollu jotain vikaa. Se verran tältä ihmiseltä löytyy egoa, että ei kyllä omia sanojansa ala perumaan. Kertokaa joku mulle mitä tehdä? Pitäiskö mun oikeesti ottaa etäisyyttä todella tärkeestä ihmisestä? Vai odottaa että nää tilanteet jollakin keinoilla loppuu? Mä en tiedä enää että miten ne loppuu kun ne on jatkunu säännöllisin väliajoin tarpeeksi kauan. Mä en henkisesti pysty enää kuuntelemaan että oon kiitollisuuden velassa, en osaa asettaa itteeni toisen ihmisen asemaan, mun pitäis tehä sitä ja tätä... tai muuta vastaavaa. MÄ EN PYSTY! Apua. oon lukossa tän tilanteen kanssa, se ihminen on mulle kovin tärkeä ja oonkin niin kiitollinen mitä se on mulle antanut. Mutta mä en haluu tuntee itteeni enää huonommaks ihmiseks jonkun toisen ihmisen sanojen kautta. En myöskään haluu aiheuttaa pahaa oloo toiselle ihmiselle.

Peace.

Blogin voima

Hurjan tapahtuma sarjan päätteeksi lähdin kirjottamaan blogia. Heräsin 9.10 sairaalasta hengissä, vaikka edellisenä iltana päätin etten elä huomenna. Haluan jakaa matkani kohti toivottavasti parempaa huomista.

Miten 23-vuotias nuori nainen voi ajaa elämänsä siihen pisteeseen, että herää sairaalasta ja ensimmäinen olo on: VITTU MÄ OLEN HENGISSÄ. Pettymys valtaa mielen, epäonnistuinko mä tässäkin. Moni ei tiedä miltä tuntuu kun on oikeesti, aikuisten oikeesti on päättänyt luovuttaa. En oo ikinä kokenut itseäni luovuttajaksi vaan ennemminkin taistelijaksi ja menestyneeksi ihmiseksi. Yksi ilta kuitenkin päätin luovuttaa kaiken suhteen: työ, lähimmäiset, opiskelu tai ylipäätään elämä ei ollut enää merkityksellistä. Voin kertoa täydestä sydämestäni, että elämä ei ole niin helppoa kuin moni saa sen näyttämään; ruusuilla tanssiminen on kaukana ja lasten tarinoissa kerrotut satulinnat ja prinssit ei oo kyllä todellisuudesta saanut ripaustakaan. Vituttaa että täällä ei saa puhua, ei osata puhua ja jos puhutaan niin kukaan ei kuuntele.

Itsemurha jo sanana saa kylmät väreet selkään, kyyneleet nousemaan silmiin ja jalat tärisemään. Kuka ihminen voisi tehdä lähimmäisilleen sen että ottaa ja lähtee? Minä, ihminen jota moni kuvailee iloisimmaksi ihmiseksi jonka tuntee. Yksi läheisimmistä ystävistäni sanoi, että luovuttaminen on helppoa, eläminen taas ei. Seison näiden sanojen takana täysin tällä hetkellä, taistelen päivittäin itteni kanssa etten vajoa pimeyteen. Yksi huono ajatus saa kaikki ne tunteet ja olot takasin mitkä kävin läpi päässäni sinä iltana kun lähtö oli lähellä. Yksi ajatus voi myrkyttää koko mielen.
 
9.10 oli keskiviikko aamu kun heräsin sairaalasta. Muutaman päivän olin hurjan sekaisin, en muista juuri mitään. Poliisit taisi pysäyttää mut kun porukka oli tehny ilmotuksen holtittomasta ajosta. 14.10 oli eka ilta yksin kotona, joten lauantaina päätin että vedän pään täyteen viinaa ja kaikki loput lääkkeet mitä kotoa löytyi. Mun onneksi mun koti oli tyhjennetty jo kaikista vahvoista lääkkeistä mitä sieltä löytyi. Sekasin kyllä olin, mutta sunnuntaina heräsin vaan huonoon ja heikkoon oloon. En oikeesti halunnu elää. Lokakuu 2013 oli mun elämäni hurjin ja kurjin kuukausi.

2 kuukautta tän kaiken jälkeen päätin alottaa kirjottaa omia fiiliksiä ylös. Toivon että tää on mulle se oikea keino jaksaa huomiseen. Fiilikset, tunteet ja mielihalut vaihtelee tunneittain vielä tänäänkin. Pää on niin hajalla ja sekasin. Keinolla millä hyvänsä oon nyt päättänyt löytää ne puuttuvat palaset elämääni. Psykologilla kävin tän tapahtuman jälkeen 3 kertaa, mutta en vaan usko kallonkutistajiin. Istuin siellä valkosella penkillä ja tuli huono olo. Valehtelin sille sedälle, enkä osannut puhua tarpeeksi. Muutamia hyviä juttuja se setä kerto, mutta ei mitään mitä en olisi jo valmiiksi tietänyt. Olet ahdistunut, NO SHIT, sen olin tajunnut jo aikasemminkin. Olo ei kuitenkaan oo parantunut tarpeeksi joten annan tälle mahdollisuuden.Toivon että mun tarina auttaa myös jotakuta muuta, koska mä oon päättänyt: mun elämä tulee olee parempi ja onnellisempi.

On aika löytää valoa tunnelin päähän.