Tunneryöppy vapisuttaa..

Hurjat pari viikkoa takana. Niin kamalia päiviä takana, toivotavasti parempia edessä. Viikon verran iski sellanen epätoivo ja ahdistus, että olin varma että nyt se on tässä. Mitään muuta ei näkynyt kuin mustaa ja harmaata, paskat asiat täytti mun elämän. En löytänyt keinoja auttaa itteeni.

Nyt on taas kiskastu pää pois perseestä ja yritys on melkeen 100. Tää kevät tulee olemaan rankka, tosi rankka. Odotan jo kesää ja sitä vapautta mikä mun pään sisällä koittaa kun oon valmis restonomi. Sillon pystyn kääntää viimesimmät sivut pois tästä ahdistuksesta. Mun on pakko pystyy tähän tai en tiedä mitä mun pääkopalle käy. Jostain tarttis hintsun verran lisää energiaa ja tarmoa jotta tää homma pyöris niinkun sen kuuluis pyöriä.

Parasta kuitenkin on se, että eteenpäin on menty. Uutta asuntoa etsin, koulua tulee tehtyä lähes päivittäin ja vielä kun sais työtunteja lisättyä vähäsen niin elämä helpottais aika ronskisti. Taas porskutetaan eteenpäin.

Ensin työ sitten...

elämä. Uskomattomia kiviä tippuu yksi kerrallaan harteilta. Koulun kanssa kun oon yrittäny ottaa itteeni niskasta kiinni, ne se fiilis aina kun painaa lähetä -yksi kerrallaan asioita pois mielestä. Opiskelut on semi loppusuoralla. 50 opintopistettä puuttu. Tavotteena on, että maaliskuun lopun jälkeen en enää ajattele koulua. Elämä voi sen jälkeen alkaa!!

Ihminen kuormittaa omaa päätänsä hirveesti turhilla asioilla, sellasilla asioilla jotka vaan pitäis hoitaa ja sitten ne on hoidettu. Miksi se on välillä niin vaikeeta saada asioita hoidettua? Vapaus joka tulee hoidetuista asioista on uskomaton, itse en oo ikinä saanu elämääni sellaseen järjestykseen, että voisin sanoa että mikään ei paina mieltä. Aina on tekemättömiä koulujuttuja, laskuja maksamatta, soittoja tekemättä, sähköposteja vastaamatta.... Todella todella stressaavaa. Nyt on aika laittaa elämä kuntoon niin pään sisällä kuin ulkoisesti.

Vapaus elää ja nauttia elämästä on jokaisen meidän etuoikeus. Nimenomaan etuoikeus. Suomi on vielä siinä suht hyvä valtio, että täällä jokaisella meistä on mahdollisuus. Mahdollisuus olla jotain ja tehdä elämällä mitä me itse halutaan. Monia dokumentteja ja muita on tullut katsottua vähempiosaisten elämästä, kun monilla ihmisillä ei oo oikeesti mitään. Eikä niillä myöskään oo mahdollisuutta olla yhtään mitään. Kuitenkin se on ihmeellinen asia, että se ei oo mikään onnellisuuden mittari. Länsimainen kulttuuri pyörii niin hirveesti rahan ympärillä, että me ummistetaan silmät niille aikuisten oikeesti tärkeille asioille. Mä oon maailman onnekkain tyttö kun katon mun perhettä, ystäviä, elämäntilannetta... Vaikka onkin rahahuolia, murheita ja pahaolla niin haluun arvostaa enemmän sitä mitä mulla on. Mulla on niin järjettömän paljon hyviä asioita elämässä, pelkästään se on jo syy elää. Mä tein päätöksen, mä en enää haluu murhetia.

Työ tai koulu ei välillä innostais, mutta ketä meitä oikeesti se nappais joka päivä? ei ketään. ne on maailman normaaleimpia tunteita että laiskottaa, tai ärsyttää... Mutta tunteet on tunteita ja niitä me pystytään ohjailemaan. Sen verran fiksuja ihmiset on, ei saa antaa tekemättömien asioiden kasan lamauttaa, reaktion pitäis olla päin vastanen. LETS GET THIS DONE!