Ystävyyden hinta on..

kaikki maan ja taivaan väliltä? Heräsin tänään aamulla seittemältä, puolen tunnin venyttely ja kouluhommiin. jes voittaja olo. Aika magee aamu oli siihen asti kunnes soitin ystävälleni. Oon aikasemmissa teksteissä kertonu tästä frends with benefits suhteesta ja siis tälle samaisella tyypille soitin. Meininki oli 110 siinä kohassa . Yks puhelu ja kaikki voi muuttua. Matto on veetty jalkojen alta, tunnen itteni niin PASKAKSI ihmiseksi. Hysteerinen tunne sisällä ottaa vallan. päivä oli siinä.

Puhelun aikana saatiin aikaan väittely jostain mielipide eroista. Siitä millanen MÄ OLEN ja siitä millanen se on. En mä pysty itteeni kokonaan muuttaa, enkä haluukkaan. Varmasti vastapuoli sanoo ihan samaa. Vahvoja mielipiteitä löytyy molemmilta. Ymmärryksessä tais olla molemmilla vikaa. Tunnen usein olevani kuitenkin se joka sanoo, että anteeks anteeks, vika oli mussa. ei olis pitäny tehä ja sanoo näin. Mä en enäåä haluu sanoo noita sanoaja. Se ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Nyt on koko päivä menny, hukkasin elämästäni tämän päivän ja vituttaa.

Mä en oo valmis enää heitää hukkaan päiviä mun elämästä. Nää sattuu niin saatanan paljon ja lamaannun ihmisenä kokonaan. Mun ja tän ihmisen välissä on niin paljon hyvää. Ne naurut ja ne keskustelut on aina mun mielestä ollu muutaman tälläsen tilanteen arvosia. Nyt en tiedä enää. Varsinkaan kun en haluu nielasta itteeni, ei tunu oikeelta päätökseltä. Ja voin luvata, että se toinen osapuoli tässä ei tuu eväänsä hetkauttaa siihen suuntaan, että se sanois että sen käytöksessä on ollu jotain vikaa. Se verran tältä ihmiseltä löytyy egoa, että ei kyllä omia sanojansa ala perumaan. Kertokaa joku mulle mitä tehdä? Pitäiskö mun oikeesti ottaa etäisyyttä todella tärkeestä ihmisestä? Vai odottaa että nää tilanteet jollakin keinoilla loppuu? Mä en tiedä enää että miten ne loppuu kun ne on jatkunu säännöllisin väliajoin tarpeeksi kauan. Mä en henkisesti pysty enää kuuntelemaan että oon kiitollisuuden velassa, en osaa asettaa itteeni toisen ihmisen asemaan, mun pitäis tehä sitä ja tätä... tai muuta vastaavaa. MÄ EN PYSTY! Apua. oon lukossa tän tilanteen kanssa, se ihminen on mulle kovin tärkeä ja oonkin niin kiitollinen mitä se on mulle antanut. Mutta mä en haluu tuntee itteeni enää huonommaks ihmiseks jonkun toisen ihmisen sanojen kautta. En myöskään haluu aiheuttaa pahaa oloo toiselle ihmiselle.

Peace.

Tunneryöppy vapisuttaa..

Hurjat pari viikkoa takana. Niin kamalia päiviä takana, toivotavasti parempia edessä. Viikon verran iski sellanen epätoivo ja ahdistus, että olin varma että nyt se on tässä. Mitään muuta ei näkynyt kuin mustaa ja harmaata, paskat asiat täytti mun elämän. En löytänyt keinoja auttaa itteeni.

Nyt on taas kiskastu pää pois perseestä ja yritys on melkeen 100. Tää kevät tulee olemaan rankka, tosi rankka. Odotan jo kesää ja sitä vapautta mikä mun pään sisällä koittaa kun oon valmis restonomi. Sillon pystyn kääntää viimesimmät sivut pois tästä ahdistuksesta. Mun on pakko pystyy tähän tai en tiedä mitä mun pääkopalle käy. Jostain tarttis hintsun verran lisää energiaa ja tarmoa jotta tää homma pyöris niinkun sen kuuluis pyöriä.

Parasta kuitenkin on se, että eteenpäin on menty. Uutta asuntoa etsin, koulua tulee tehtyä lähes päivittäin ja vielä kun sais työtunteja lisättyä vähäsen niin elämä helpottais aika ronskisti. Taas porskutetaan eteenpäin.

Hamppu hanuriin

Kannabis sitä ja kannabis tätä. Netti pursuaa lööpejä, keskusteluita ja uutisia kannabiksesta. Hulabaloo on valmis. Kaverin serkut 13-vuotiaat pojat laulaa: "smoke weed everyday..." ja rastat olis tosi jees juttu. Mä en enää tiedä mikä mun mielipide on tähän. Tiedän varmaan 700 ihmistä jotka on kokeillu paukkuu ja tiedän varmaan reilu 50 tyyppiä jotka polttelee semi säännöllisesti. Lisäksi ihmisiä joiden päivittäiseen elämään kuuluu paukku. Oon ollu sitä mieltä, että se on ihan ok, jos se dekriminalisoitaisiin, mutta en oo enää varma tosta mielipiteestä. Mä vihaan kattoo sitä meininkii, että jengi haluu sitä joka päivä. Se on pakkomielle joillekkin. Ihan samallalailla kun alkoholisteille on viina osa päivittäistä elämää niin on budikin monelle. En tykkää kun kuulen päivittäin puhetta paukusta, sen polttamisesta ja sen hommaamisesta. Mikä sisältö se on elämälle?

Viina pilaa ihmisen, budi pilaa ihmisen, huumeet pilaa ihmisen, mutta niin pilaa kahvi ja kessukin. Mä toivon enemmän kun mitään muuta, että mä saan kaiken balanssiin, mutta en pysty siihen ennen kun mun ympärilläkin on ihmisiä jotka siihen pystyy. Tuntuu, että kaikilla on joku ongelma. Ruoka ja ylensyönti on myös näkyvissä lähipiirissä. Kaikki kamppailee jonkun paheen kanssa ihan hirveetä kyytiä, ihminen haluaa nautintoja, mutta eikö sitä nyt jumalauta saa jostain muualta kun sellasista asioista joilla tekee hallaa itellensä. 

Hermostuttaa kun ruokaa tuputetaan, eikö jengi tajuu että en HALUA, en halua syödä tollasta kun oon tän näkönen. Vituttaa kun kaveri(t) tipahtaa kesken illan, kun mun mielestä olis kiva vielä tehä jotain tai keskustella jostain, MUTTA EI pakko polttaa lisää. Alkomahoolia vastaan taistelee muutama läheinen tai tutun tuttu, tekis mieli huutaa että lopettakaa. Yks ja toinenkin vetää viikonloput piiskan voimalla ja sitten maanantaina masennutaan töissä. Kaksi tai kolme kaveria vetää masennuslääkkeita ihan vaan siksi että on paska olla, KAI SIIHEN JOKU SYY ON? Meillä kaikilla on omat ongelmamme, mutta miks se balanssi kaikkien subtanssien välillä on niin vaikeeta löytää?

Pahaolo on kuin vatsatauti

Pahan olon kourissa. Ihan kun olis ollu kipeenä monta päivää. Oksettaa ja peitto tekis joka aamu mieli vetää korviin. Haluun kadota. Draivi on ollu melkeen liian hyvä viimesen kuukauden, niin tuntuu että nyt saa turpaan kaksin käsin. Niin murjottu olo kun ihmisellä voi olla. Telkku, netti, kirjat, kaverit, urheilu, ruoka, perhe....ei vaan kiinnosta. Haluisin olla yksin, mutta samalla yksin jäämisen olo ahdistaa. Seison seinän nurkassa kasvot kohti seinää ja joku vaan pitää mua siinä paikallaan. En pysty kääntymään ja jatkamaan matkaa. En ymmärrä mikä ja mistä tää olotila tulee mun sisälle. Sille ei vaan löydy sanoja.

Psykologi sano tätä ahdistukseksi, kyllä ymmärrän mitä se tarkottaa, mutta miten tän homman saa loppumaan? Millä mä saan sen ajatuksen pois päästä, että haluan kuolla. En haluu elää. Kun aivot on kerran päästäny tollaseen modeen, niin miten sellasen saa poistettua päästä? Nyt toivosin sydämeni pohjasta, että joku vois painaa delete ja poistaa tän yhen ajatuksen pois mun päästä. Negatiivinen enrgia on vallannu mun mielen ja kropan. Taistelen sitä vastaan eturintamalla mutta nyt oon taas joutunu perääntymään ja on pattitilanne. Mitä mä teen väärin?

Mä en edes pysty enää kirjottaa kun tulee niin kamala olla, menen oksentamaan.

tappio

Mä en vaan pysty tähän. en vaan pysty. Tuntuu niin pahalta olla minä. Ei näy valoa, eikä edes tuikku syty tähän päivään, viikkoon tai elämään. Näkyy vaan mustaa. Miten voi sattua näin paljon sisälle? Se ei oo normaalia. Mun sydän ei pysy paikallaan.

Ensin työ sitten...

elämä. Uskomattomia kiviä tippuu yksi kerrallaan harteilta. Koulun kanssa kun oon yrittäny ottaa itteeni niskasta kiinni, ne se fiilis aina kun painaa lähetä -yksi kerrallaan asioita pois mielestä. Opiskelut on semi loppusuoralla. 50 opintopistettä puuttu. Tavotteena on, että maaliskuun lopun jälkeen en enää ajattele koulua. Elämä voi sen jälkeen alkaa!!

Ihminen kuormittaa omaa päätänsä hirveesti turhilla asioilla, sellasilla asioilla jotka vaan pitäis hoitaa ja sitten ne on hoidettu. Miksi se on välillä niin vaikeeta saada asioita hoidettua? Vapaus joka tulee hoidetuista asioista on uskomaton, itse en oo ikinä saanu elämääni sellaseen järjestykseen, että voisin sanoa että mikään ei paina mieltä. Aina on tekemättömiä koulujuttuja, laskuja maksamatta, soittoja tekemättä, sähköposteja vastaamatta.... Todella todella stressaavaa. Nyt on aika laittaa elämä kuntoon niin pään sisällä kuin ulkoisesti.

Vapaus elää ja nauttia elämästä on jokaisen meidän etuoikeus. Nimenomaan etuoikeus. Suomi on vielä siinä suht hyvä valtio, että täällä jokaisella meistä on mahdollisuus. Mahdollisuus olla jotain ja tehdä elämällä mitä me itse halutaan. Monia dokumentteja ja muita on tullut katsottua vähempiosaisten elämästä, kun monilla ihmisillä ei oo oikeesti mitään. Eikä niillä myöskään oo mahdollisuutta olla yhtään mitään. Kuitenkin se on ihmeellinen asia, että se ei oo mikään onnellisuuden mittari. Länsimainen kulttuuri pyörii niin hirveesti rahan ympärillä, että me ummistetaan silmät niille aikuisten oikeesti tärkeille asioille. Mä oon maailman onnekkain tyttö kun katon mun perhettä, ystäviä, elämäntilannetta... Vaikka onkin rahahuolia, murheita ja pahaolla niin haluun arvostaa enemmän sitä mitä mulla on. Mulla on niin järjettömän paljon hyviä asioita elämässä, pelkästään se on jo syy elää. Mä tein päätöksen, mä en enää haluu murhetia.

Työ tai koulu ei välillä innostais, mutta ketä meitä oikeesti se nappais joka päivä? ei ketään. ne on maailman normaaleimpia tunteita että laiskottaa, tai ärsyttää... Mutta tunteet on tunteita ja niitä me pystytään ohjailemaan. Sen verran fiksuja ihmiset on, ei saa antaa tekemättömien asioiden kasan lamauttaa, reaktion pitäis olla päin vastanen. LETS GET THIS DONE!

Elämälle omistautumista

Työnteko, koulu, harrastukset, perhe, ystävät, matkat, vapaa-aika... Kaikki tämä vaatii  läsnäolemisen. Ajatukset ei saa pitää ihmistä poissa tilanteesta missä on, menestyminen omassa elämässä vaatii täyden panostuksen ja läsnäolon. Ei kukaan nauti lomasta tai ystävistä jos on mielen päällä miljoona negatiivisesti vaikuttavaa asiaa. Meidän pitää osata olla!

Tänään juttelin pitkän tovin pikkuveljeni kanssa, kisa on käynnissä, kumpi tekee ekan miljoonan! Yhteistuumin päätettiin, että se on hyvinkin mahollista kun vaan alkaa touhuumaan. Resurssit löytyy ja potentiaalia kummassakin on. Miljoona on hyvin kauas kantonen ajatus, mutta kun jotain päättää niin se on jo hyvä aloitus pitkällä juoksulla. Tarpeeksi määrätietonen pitää olla omasta tekemisestään, ei voi antaa virran viedä vaan ite pitää päättää mihin se virta kuljettaa. Ja kerron teille salaisuuden, KYLLÄ välillä joutuu uimaan vasta virtaan ihan niskalimassa. Luovuttaminen on helppoa minkä vaan suhteen. Mä päätin, että tää elämä on elämisen arvosta. Nyt oon päättäny, että teen mun elämästä just sellasta kun minä itse haluan. SO FUCK EVERYONE ELSE! Ei se ihan kirjaimellisesti noin mee, mutta läheltä se ainakin liippaa. 

Jokainen minuutti ja jokainen hetki mun elämässä on merkityksellinen. Etenkin se miten mä suhtaudun jokaiseen hetkeen. Kuraa tulee niskaan varmasti meille kaikille joka hemmetin päivä mutta mä en ainakaan lannistu. Joku ylempi voima on mut tänne tarkottanu, en varmaan ikinä saa tietää mikä merkitys mun elämällä on, sen tiedän että mä teen tästä elämästä itelleni merkityksellistä. Draivi on tänään hyvä.

Ihmisen pitää unelmoida ja haaveilla, koska ne kaikki haaveet on mahollista toteuttaa. Ne on mahollista toteuttaa sillä, että uskoo siihen mitä tekee. That's the first step. Kuka vaan meistä voi vallottaa maailman ja saada kaiken maan ja taivaan väliltä. Se riippuu siitä mitä on valmis antamaan itestään sen eteen. Mä oon tän veli-puhelun jälkeen valmis tekemään tänään pari asiaa mitkä oli huomisen to do -listalla, mutta miks ihminen jättää ne huomiselle kun tänäänkin on siihen mahollisuus. Aina on mahollisuus kääntää kelkka, aina on mahollisuus tehä vähän enemmän, aina on mahollisuus parempaan. Tärkeintä on että on tällä sekunnilla läsnä, nauttii elämästä ja tärkeintä: elää hetkessä, ei menneessä eikä tulevassa.

Life is good when you make it good.